Perinteinen käsitys teatterista on monelle tämä: Iso sali täynnä hienosti pukeutuneita ihmisiä katsomassa kun lavalla esitetään komeissa kulisseissa jotain vanhanaikaista näytelmää, jossa raskaasti puvustetut näyttelijät lausuvat kummallisia vuorosanoja. Yleisö tietää maagisesti, milloin pitää taputtaa. Väliajalla nautitaan lasillinen viiniä tai leivos kera kahvikupillisen.

SuomenkansallisteatteriTällaisia teatterit ovat olleet 1800-luvulta lähtien. Niitä löytää kaikista maailman suurista kaupungeista ja usein kaupunkien keskustoista. Monet teattereista ovat vanhoja, osa on uudempia. Päänäyttämöiden katsomot ovat isoja ja niihin mahtuu vähintään 500 ihmistä. Näyttämö on iso ja syvä ja näytelmät ovat lavastettuja ja puvustettuja. Yleensä näyttelijät ovat ammattilaisia eli taustaltaan joko koulutuksen saaneita tai kokeneita ammatissaan oppineita.

Helsingin teattereista tätä tyyliä edustavat Suomen kansallinen päänäyttämö Suomen Kansallisteatteri, Helsingin Kaupunginteatteri ja Svenska Teatern eli ruotsalainen teatteri.

Suomen Kansallisteatteri oli alkujaan nimeltään Suomalainen teatteri. Se perustettiin vuonna 1872 professori Fredrik Cygnaueuksen ehdotuksesta. Olennaista oli se, että uusi teatteri esitti nimenomaan suomenkielistä ohjelmistoa. Ensimmäisenä ensi-iltansa sai Aleksis Kiven näytelmä Lea. Kaarlo Bergbomin ja hänen aktiivisen sisarensa Emilie Bergbomin johtama teatteri aloitti esitykset Porissa, mutta siirtyi pian Helsinkiin Arkadia-teatteriin. Arkadia-teatteri sijaitsi Arkadian kadulla lähellä nykyistä Lasipalatsia.

Teatterille saatiin oma rakennus Rautatieaseman viereen vasta vuonna 1902. Silloin nimi vaihdettiin Suomen Kansallisteatteriksi. Ensiksi valmistui suuren näyttämön puoli, joka on perinteinen näyttämö useine parvineen ja aitioineen. Myöhemmin taloon valmistuivat myös Pieni näyttämö Kaisaniemen puiston puolelle ja Omapohja Itäiselle Teatterikujalle.

Ensimmäisen johtajan, Kaarlo Bergbomin, aikana luotiin suomalaiselle teatterille perusta. Tärkeää oli esittää suomenkielistä tuotantoa ja toisaalta esitellä pääkaupunkilaisyleisölle klassikkoteoksia maailmalta että teatterin uusia virtauksia. Suomalaisista kirjailijoista rungon muodostivat Aleksis Kiven ja Minna Canthin tuotanto. Canth oli itse kirjailijana aktiivinen samoihin aikoihin ja piti huolen, että hänen teoksiaan esitettiin päänäyttämöllä.

Ohjelmistoon on kuulunut aina myös maailmankirjallisuuden klassikoita. Bergbomin aikana norjalainen Henrik Ibsen oli hyvin suosittu; hänen yhteiskuntakriittisille näytelmilleen oli kova tilaus. Niissä oli myös hyvä draaman kaari; henkilöhahmot olivat vahvoja ja juonet mielenkiintoisia. Ei ihme, että 1900-luvun yleisö rakasti teatterissa käymistä. Ohjelmistossa olevat näytelmät myös vaihtuivat usein. Samaa näytelmää ei alkuaikoina näytelty muutamaa viikkoa kauempaa, sillä teatteria harrastava suomenkielinen yleisö oli kuitenkin melko rajallinen.